Jos kuulit julkisen vessan puhuvan sinulle viime sunnuntaina Helsingissä
niin et kuullut hallusinaatioita.
Katsos kirjoitan ajoittain erilaisia tavoitteita paperille ja viime
lauantaina jostain syystä kirjoitin, että tee yksi nolostuttava asia joka
päivä yhtenä potentiaalisena tavoitteena.
Olen oppinut, että ei ole niinkään tärkeää mitä saat, vaan miksi
tulet tehdessäsi jotain asiaa.
Esim jos haluaisit voittaa, vaikka soittokilpailun, voitto on toki hienoa,
mutta on varmaankin tärkeämpää se miksi tulet tuolla matkalla –
opettelet uusia asioita, saat itsekuria , voitat pelkoja jne – eli se
miksi tulet matkalla on usein tärkeämpi kuin se itse saavutus.
Ja sain väläyksen, että mitäköhän tuo nolojen asioiden
säännöllinen tekeminen tekisi minusta. Hitto sehän olisi itseasiassa
hyödyllistä loppujenlopuksi, egon kanssa ja silleen.
Ja siksi kirjoitin ylös tavoitelistaani, nolaa itsesi jotenkin joka
päivä . Laitoin sen ensisijaisesti muistutukseksi ylös, että voin
miettiä asiaa uudelleen, sitä oliko tämä huono ajatus vai oliko tässä
jotain syvällistä ideaa . Jos ei kirjoita tällaisia ideoita ylös ne
unohtuvat kuin edellisen yön unetkin.
Nyt täytyy mainita se, että kun kirjoitan jotain paperille
tavoittelistaani, se yleensä toteutuu melkein kuin maagisesti,
asiat vain loksahtavat itsestään paikalleen.
No seuraavana päivänä olin kaupungilla. Siellä käynti venähti sen
verran pitkäksi, että minun piti käydä vessassa ennen kotiin
palaamista.
No ei ongelmaa, juuri kun hätä iski ohitin samalla kohdan, jossa tiesin
olevan vessan jota olin käyttänyt ennenkin.
Painoin vessan oven nappia ja kuulin piip äänen – oven lukko aukesi ja
käänsin oven kahvaa ja astuin sisään.
Hoidettuani asiani , käänsin taas kahvaa, nyt astuakseni ulos.
Tälläkertaa kahva ei kuitenkaan liikkunut ollenkaaan.
Otin neljäsosaskeleen taaksepäin, koska enempää ei mahtunut ja
lähestyin kahvaa uudelleen, ehkä tekniikasssani oli jotain vikaa
Ei , kahva ei liikkunut vieläkään.
Ei-voi-olla-totta.
Olen jumissa metallisessa bunkkerimaisessa klaustrofobisen kokoisessa
vessassa, joka on ainakin hieman syrjässä siitä mistä ihmiset
kulkevat ja minulla ei ole mukana puhelinta millä soittaa apua.
On lisäksi sunnuntai ja vessoja ei varmastikaan siivota tai huolleta
tänään ja seuraava vessaa käyttävä henkilö ei ehkä osu paikalle
enää tänä iltana.
Tajuan heti, että ainoa keino ulos täältä tänään on huutaa apua.
Muistan myös samalla mitä kirjoitin ylös noloista tilanteista, mutta en
voi oikein uskoa tätä todeksi, että tämä tosiaan tapahtuu nyt ja
tässä.
No en ala seremonialliseksi vaan alan huutamaan apua.
Ja vieläpä huutamaan lujaa, koska vessan ovet ovat kuin pankkiholvissa
ja mahdollisesti ohikulkevat ihmiset ehkä kaukana.
Huudan ”Apua” ja lisäksi hieman täsmentäen huudan että , ”Voisko
joku tulla painamaan tuota vihreää nappia siinä ulkopuolella. ”
samalla jyskytän myös metallista ovea taustakompiksi.
Hetken jo mietin miltä tuntuisi viettää koko yö ja pienoinen paniikin
poikanen iskee – mietin, että tuleeko tänne edes ilmaa mistään.
En kuule yhtään mitään ulkopuolisesta maailmasta.
Jatkan huutamista.
Lopulta mikä tuntuu kuin ikuisuudelta kuulen vaimean äänen
”Tässä palaa punainen valo, se ei aukene täältä ulkoakaan”
Sanon äänelle, että ”Voisitko soittaa apua, minulla ei katsos ole
puhelinta mukana, olisin muuten soittanut itse.”
Sitten ääni hiljenee.
Ajattelen, että ei kai se henkilö nyt vain lähtenyt pois.
Vähän ajan päästä kuulen ”Koeta pysyä paikallaan apua on
tulossa”
Tottelen, koska ainoa liike mitä mahdun vessakopissa tekemään on
pyöriä paikallaan kuin dervishi- tanssija.
Hetken kuluttua kuulen avainnipun helistyksen äänen, jonka jälkeen ovi
aukenee.
Silmäni ovat jo tottuneet kopin pimeyteen ja valo joka nyt tulvii
avattavasta ovesta sokaisee minut, näen kuitenkin, että lähin
henkilö minua on nasipuolinen vartija avainnippu kädessään.
Hymyilen ja kiitän häntä. Hmm. hän näyttää vähän nolostuneelta, eh?
– tai ehkä vain kuvittelen.
Sitten kysyn ” Kuka pelasti minut ?”
Toinen hahmo pitkäpartainen rääsyihin pukeutunut mitä ilmeisemmin
koditon henkilö vastaaa, että ” Minä kai – tässä oli myös joku
pariskunta”- kiitän häntä erikseen ja juttelen hetken ja jatkan
sitten seuraavaan seikkailuun.
Anyway tästedes aion vähintäänkin hymyillä kodittomille.
Tämä oli myös muistutus, että kannattaa varoa mitä toivoo tai
tavoittelee, koska se voi toteutua, joskus hyvinkin nopeasti.
Parasta,
Karri Koivula
P.S.: Jos halaut lukea lisää vastaavanlaisia juttuja, tilaa e-kirjeeni tästä jostain ympäriltä.